Tuija Heiskanen:
Viime vuoden kesäkuussa osallistuin INS:n kongressiin Oslossa ja sain Neuropsykologiselta yhdistykseltä pienen matka-apurahan, minkä ehtoihin kuului blogi-tekstin laatiminen yhdistyksen nettisivulle. Koko pitkän talven aikana asia ei ole päässyt unohtumaan, aikaansaaminen vain on ollut vaikeaa. Ehkä nyt lopultakin, kun vuoden aikaraja on täyttymässä, saan kirjoitettua muutaman rivin siitä kongressissa kuulemastani, jonka jo paikan päällä ajattelin ottaa blogi-kirjoitukseni aiheeksi.
Ensimmäisen kongressipäivän ensimmäinen kuulemani puhuja taisi olla se, jonka esitys jäi parhaiten mieleen, eikä pelkästään sen takia, että vireyttä ja tarkkaavaisuutta siinä vaiheessa vielä riitti. Puhuja oli professori Grant L. Iverson Brittiläisen Kolumbian yliopistosta Vancouverista Kanadasta. Myöhemmin huomasin hän esiintyneen myös Helsingin INS-kongressissa vuonna 2009, mutta silloin en ollut häntä kuulemassa. Ehkä hän puhui Helsingissä samoista asioista kuin Oslossa eli niistä vaikeuksista – suoranaisista sudenkuopista – joita liittyy neuropsykologisten tutkimustulosten tulkintaan, kun yrityksensä on tunnistaa todellinen kognitiivinen heikentyminen ja todelliset kognitiiviset muutokset siitä, mikä on ollut jo alunperin ja mikä kuuluu ns. normaalivaihteluun. Tämä on se jokapäiväinen päänvaiva ja huolenaihe käytännön työssä. Nykyisessä työssäni, mikä liittyy työikäisten ihmisten työkunnon ja ammatillisen kuntoutustarpeen arviointiin, olen päässyt näkemään melko moninaisen aikuisten ihmisten joukon sekä sen kognitiivisen suoriutumisen kirjon, mikä heillä on ja mikä kuuluu asiaan ja on normaalia ihmisten välistä vaihtelua. Vaikka en voi varmaksi väittää, niin luulen, että tämän normaalin ja asiaankuuluvan erottaminen epänormaalista ja poikkeuksellisesta ei ole ammattikunnan keskuudessa niin itsestäänselvä asia kuin saattaisi äkkiseltään olettaa. Grant Iverson otti asiaan hivenen suoraviivaisemman kannan ja esitti, että suurin osa neuropsykologeista ei tiedä, missä määrin heikot testisuoritukset kuuluvat normaalivaihtelun piiriin eli missä määrin terveet aikuiset (healthy adults) saavat alhaisia pistemääriä (low scores) standardoiduissa neuropsykologisissa testeissä. Ja kun kaksi neuropsykologia tulkitsee saman testituloksen, niin usein he päätyvät erilaiseen lopputulokseen, hän totesi. Hänen mukaansa terveiden aikuisten alhaiset testipistemäärät ovat suhteellisen tavallisia kaikissa kognitiivisissa testeissä. On tavallista, että WAIS-IV:n ja WMS-IV:n testauksissa noin 70% terveistä (tai olisiko suomeksi osuvampaa puhua ”normaaleista”) aikuisista saa standardipistemäärän 7 yhdessä tai useammassa osatestissä ja että standardipistemäärän 5 yhdessä tai useammassa osatestissä saa noin 40% terveistä aikuisista. Mitä enemmän henkilöä testataan, sitä todennäköisemmin hän saa myös alhaisia pistemääriä osassa testejä. Alhaisten testipistemäärien esiintyvyys henkilöstä toiseen vaihtelee merkittävästi yleisen älykkyyden ja koulutustason mukaan, mikä seikka ei näy ikään perustuvissa testien standardoinneissa. Kun henkilön primaari kogntiivinen suoritustaso on heikkoa keskitasoa, on tavallista, että jopa 60% testisuorituksista jää vähintään yhden standardipoikkeaman päähän keskiarvosta. Vastaava prosenttiluku on 30% niiden testattavien joukossa, joiden primaari kognitiivinen kapasiteetti vastaa keskitasoa. Henkilön kognitiivinen peruskapasiteetti on merkittävä kriteeri siinä, mikä testipisteiden katkaisukohta on tarkoituksenmukainen ja ohjaa luotettavimmin oikeaan testitulosten tulkintaan. Keskimääräistä paremman kognitiivisen kapasiteetin omaavan henkilön suoritusta ei voi arvioida samoin kriteerein kuin keskitason heikommalle puolelle asettuvaa henkilöä.
Ratkaisuksi – tai ainakin kohennukseksi – edelliseen Grant Iverson esitti base rate-analyysiä eli jonkinlaista normitiedon keräämistä ja julkaisemista siitä, kuinka tavallisia alhaiset testipistemäärät ovat eri testipatteristoissa ja erilaisten ihmisten joukoissa, ryhmittelykriteerinä ilmeisesti ainakin primaari kognitiivinen kapasiteetti. Tällaisia base rate-analyysejä (en keksi termille hyvää suomennosta) on jo saatavilla – ainakin Kanadassa – useisiin testipatteristoihin, kuten WAIS-III ja WAIS-IV, WMS-III ja WMS-IV, NEPSY-II, sekä muutama muu. Mielenkiintoista olisi tietää, minkälainen on esim. NEPSY-II-testistöä koskeva base rate-analyysi. Asiasta ei tässä ollut tarjolla sen tarkempaa tietoa. Tämä ajatus base rate-analyysien käytöstä apuna testitulosten tulkinnassa ja todellisen kognitiivisen heikentymisen tunnistamisessa kuulosti tervetulleelta, mutta ongelman loppulliseksi ja kertakaikkiseksi ratkaisijaksi siitä ei taida kuitenkaan olla. Testitulosten tulkinta perustuu aina viime kädessä ja tärkeimmältä osin siihen tietoon ja ymmärrykseen, mikä tulkitsijalla on ihmisen kognitiosta ja kaikista siihen vaikuttavista tekijöistä yhtä hyvin yleisellä tasolla kuin kunkin yksittäisen henkilön kohdalla erikseen. Pelkästään mekaanisesti pisteitä laskemalla ja normitaulukkoja lukemalla ei tulkintoja voi tehdä. ”Numeerinenkaan tieto ei ole yksiselitteistä”, kuten psykologi Annarilla Ahtola asian ilmaisi viimeisimmässä Psykologi-lehdessä. Itse kunkin tätä työtä tekevän on tärkeää omata mahdollisimman hyvä tuntuma siitä, mikä on normaalia kognitiivista suoriutumista, eri tilanteissa ja erilaisten ihmiset joukossa. Ja tässä mielessä Grant Iversonin puhe tuntui hyvin tärkeältä. Mieluusti kuuntelin myös sitä, miten reippaasti ja reilusti hän toi esiin neuropsykologisen tutkimuksen laadun ongelmia, kun hän puhui siitä, että samoista testituloksista eri neuropsykologit tekevät usein erilaisia päätelmiä. Keskustelun vapaus ja avoimmuus todennäköisesti olisi tässäkin asiassa eduksi ja saattaisi vahvistaa alan ja ammattikunnan uskottavuutta.
Terveisin,
Tuija Heiskanen