Jussi Valtonen:
Association for Psychological Science -yhdistys perustettiin 1980-luvun lopussa, kun joukko tutkijoita turhautui tieteellisen psykologian asemaan American Psychological Associationissa APA:ssa. Tieteellisen tutkimuksen koettiin jäävän jalkoihin APA:ssa, jonka koettiin ajavan kliinisen psykologian ja kentän etuja. Halu korostaa nimenomaan tieteellistä tutkimusta näkyy edelleen esimerkiksi yhdistyksen julkaisusarjojen nimissä kuten Psychological Science ja Perspectives on Psychological Science.
Yhdistyksen vuosikokous oli 2012 suurempi kuin koskaan. Toukokuussa Chicagossa järjestettyyn konferenssiin osallistui yli neljätuhatta psykologia, tutkijaa, kliinikkoa ja opettajaa. Amerikkalainen APS on viime vuosina määrätietoisesti pyrkinyt laajentamaan jäsenkuntaansa myös Yhdysvaltain ulkopuolelle edistämällä esimerkiksi kansainvälistä post-doc-vaihtoa. Yhdistys tarjosi nyt myös konferenssimaksunsa puoleen hintaan niille, jotka osallistuivat kokoukseen Yhdysvaltojen ulkopuolelta.
Muissa konferensseissa tyypillisesti keskitytään tiettyyn, usein kapeaan tutkimusalaan: esimerkiksi kognitiivisen neurotieteen konferenssissa näkee satoja ja satoja fMRI-postereita. APS:ssä taas on kiehtovaa nähdä psykologisen tutkimuksen laajuus, koska kaikki tutkimusalat ja -menetelmät ovat edustettuina. Konferenssin teemat vaihtelivatkin musiikista mielenterveyteen, muistiin, empatiaan ja tutkimuskäytäntöihin. APS tuskin on paras konferenssi sille, joka haluaa kuulla mahdollisimman paljon nimenomaan omasta tutkimusalastaan ja esitellä tuloksiaan vain niille, jotka ovat aihepiirissä jo mahdollisimman hyvin sisällä. Mutta mitä laajemmin on kiinnostunut psykologisesta tutkimuksesta, sitä kiinnostavampi APS:n vuosikokous on. Se tarjoaa monille tutkijoille myös tilaisuuden tavoittaa tavallista suuremman yleisön, koska toimittajille APS on juuri laajuutensa vuoksi houkutteleva.
Televisiokamerat olivat paikalla esimerkiksi haastattelussa, jossa neuropsykologi Brenda Milner kertoi legendaarisesta työstään potilas HM:n kanssa. Milnerin kuuluisat tutkimukset mullistivat muistin psykologisen tutkimuksen, ja potilas HM:llä tehtyjä tutkimuksia pidetään edelleen osana tärkeintä empiiristä näyttöä muistin toiminnallisen organisoitumisen osalta aivoissa. 96-vuotias Milner oli terävä, sanavalmis ja hauska esiintyjä. (Milnerin haastattelun voi katsoa myös internetistä APS:n sivuilta, kuten monia muitakin konferenssin tärkeimpiä osuuksia, www.psychologicalscience.org.)
Sosiaalisen neurotieteen pioneerit John Cacioppo ja Jean Decety esittelivät tutkimustuloksiaan yksinäisyydestä ja empatiasta. Cacioppo kertoi esityksessään siitä, kuinka jokainen eläinlaji kärsii, sairastuu ja kuolee nuorempana joutuessaan eristetyiksi muista, ja kuinka monella tavalla yksinäisyys on terveydelle tuhoisaa. Cacioppo näytti esimerkkejä siitä, kuinka yllättävän monella tavalla ihmisen koko elimistö varustautuu ulkopuolisiin uhkiin nimenomaan sosiaalisen ympäristön perusteella. Hätkähdyttäviltä tuntuivat vertailut, joissa esimerkiksi perinteisinä terveysriskeinä tunnetut tekijät kuten ylipaino näyttivät varsin pieniltä ongelmilta yksinäisyyteen verrattuna, josta saattaa kärsiä monikin. Mieleen tuli, pitäisikö meidän keskittyä tämänkaltaisiin ongelmiin myös yhteiskunnallisesti laajemmin; tällä hetkellä toimimme psykologiassa miltei kuin yksinäisyys ei kuuluisi meille yhteiskunnallisena ilmiönä lainkaan. Jean Decety käsitteli kiinnostavasti myötätuntoa ja sen biologisia, psykologisia ja lajinkehityksellisiä osatekijöitä. Yhtenä esimerkkinä sosiaalisten suhteiden voimasta Decety kertoi jyrsijäkokeesta, jossa kokaiiniin addiktoituneetkin rottaäidit valitsivat kokaiinin sijasta mieluummin rottavauvansa imettämisen, kun niiden annettiin valita. Decetyn mukaan myötätunnon evolutiivinen pohja on juuri tarpeessa ja kyvyssä huolehtia jälkeläisistä.
Daniel J. Levitin puhui musiikista ja aivoista, iltakonsertissa esiintyi grammy-voittaja Victor Wooten. James J. Jackson käsitteli keynote-esitelmässään etnisten ryhmien välisiä terveyseroja ja sitä, kuinka ilmiöt saattavat kääntyä täysin päälaelleen riippuen siitä, miten aineistot analysoidaan. Päätoimittaja Alan Kazdin kertoi yhdistyksen uudesta julkaisusarjasta, Clinical Psychological Science, jonka ensimmäinen numero on nyt hiljattain ilmestynyt. Kiinnostavassa symposiumissa tieteen näkökulmiin tieteenfilosofi Helen Longino, kulttuuriantropologi Richard Shweder, kaupunkisuunnittelun professori Margaret Beale Spencer ja Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön tutkija Megan Bang keskustelivat siitä, kuinka tieteen luonne usein riippuu siitä, kuka tutkimusta tekee. Bring the Family Address -esitelmässään Barry Schwartz puhui hauskasti ja vakuuttavasti siitä, kuinka käytännön järki on nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa vaarassa jäädä erilaisten instituutioiden ja sääntöjen jalkoihin tavalla, joka ei ole kenenkään etu.
Maailman johtavimpiin ADHD-tutkijoihin kuuluva William Pelham palkittiin konferenssissa elämäntyöstään. Pelham puhui lasten tarkkaavaisuushäiriöiden hoidosta provokatiivisesti otsikoidussa palkintoesitelmässään Are We Over-Medicating Our Children? Vastaus on Pelhamin mukaan kyllä: tarkkaavaisuushäiriöistä kärsiville lapsille määrätään länsimaissa stimulantteja laajasti ja usein ensisijaisena hoitona, vaikka – toisin kuin monet luulevat – ne eivät auta lasten koulumenestykseen, kaverisuhteisiin eivätkä vanhempien taitoihin, lasten arkielämän kolmeen tärkeimpään osa-alueeseen. Lasten lääkemäärät ovat monikymmenkertaistuneet 1970-luvulta, mutta lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksia aivoihin ei edelleenkään tunneta. Käyttäytymisen tason interventioilla saadaan tutkimusten mukaan usein parempia tuloksia kuin monissa hoitosuosituksissa väitetään, Pelham totesi. Pelham on ollut kehittämässä tarkkaavaisuushäiriöihin tarkoitettua kesäleirihoitomallia, jota pidetään Yhdysvalloissa laajasti alan keskeisimpänä hoitomallina. (Kirjoitin Pelhamin palkintoesitelmästä laajemmin Psykologi-lehdessä 6/2012.)
Psyykenlääkkeisiin suhtautui kriittisesti omassa esitelmässään myös pitkään mielenterveysongelmia tutkinut David Barlow Bostonin yliopistosta, joka hänkin vastaanotti yhden APS:n tämänvuotisista tutkimuspalkinnoista. Barlow totesi, että tutkimusten mukaan tehokkaimmat interventiot esimerkiksi unettomuuteen ovat psykologisia hoitoja, mutta avuksi ihmiset usein saavat silti lääkkeitä. Erityisesti jännittämiseen ja ahdistukseen perehtynyt Barlow totesi, että first-line-treatment ahdistusoireisiin Yhdysvalloissa on nuorillakin ihmisillä nykyisin psykoosilääkitys. ”Se särkee sydämeni”, Barlow sanoi.
Paljon kuulijoita keräsi Joseph Simmonsin vaikuttava esitys, jossa demonstroitiin empiirisillä kokeilla, kuinka helppoa aineistoa käsittelemällä ja raportoimalla on tuottaa tilastollisesti merkitseviä eroja silloinkin, kun niitä ei todellisuudessa ole. Heidän kokeissaan koehenkilöt muka nuorenivat puolellatoista vuodella kuunneltuaan Beatlesin kappaleen When I’m Sixty-Four. Simmons kollegoineen ehdottaa perusteellista remonttia siihen, miten psykologisten tutkimusten tuloksia raportoidaan, vertaisarvioidaan ja julkaistaan tieteellisissä lehdissä. Simmons kollegoineen julkaisi demonstraationsa Psychological Science -lehdessä 2011. Tärkeän artikkelin soisi saavan myös Suomessa mahdollisimman paljon huomiota. (Kirjoitin Simmonsin ja kollegoiden demonstraatiosta ja muutosehdotuksista tieteellisen psykologian julkaisukäytäntöihin Psykologia-lehdessä 4/2012).
Erityisesti jatko-opiskelijoille oli suunnattu tilaisuus, jossa käsiteltiin akateemisia työmarkkinoita väitöstilaisuuden jälkeen. Amerikkalaiseen akateemiseen työnhakuun valmistautuvalle tiedot olivat varmasti tärkeitä ja panelistien neuvot osuvia – jos kohta pulssia nostattavia. Suomalaiselle tilanne tarjosi mahdollisuuden hämmästellä tutkijanuran ja akateemisten työmarkkinoiden suuria eroja pieneen eurooppalaiseen maahan verrattuna. Kilpailu on kovaa kaikkialla, mutta Yhdysvalloissa, joissa työmarkkinat ovat laajat ja kirjavat, ja jossa väitöskirja tehdään nimenomaan tenure track -professuurin hankkimiseksi, kunnianhimoiset nuoret tutkijat omistautuvat työnhakuun hiukan toisenlaisella asenteella kuin esimerkiksi Suomessa.
Konferenssin kotimaisista tähdistä mainittakoon psykoterapiatutkimustaan esitellyt Erkki Heinonen. Heinonen on Chicagon yliopistossa tehdystä tutkimuksestaan palkittu sittemmin myös kansainvälisesti. Hyvä Erkki!
Jussi Valtonen