Hanna Jokinen-Salmela:
Euroopan neuropsykologisten yhdistysten federaation (FESN) joka toinen vuosi järjestettävä kongressi pidettiin tällä kertaa Berliinissä syyskuun puolessa välissä. Kolmipäiväisen kongressin sekä kliiniseen että kokeellisempaan perustutkimukseen painottuva ohjelma oli jälleen monipuolinen ja antoisa. Kerrottavaa olisi luonnollisesti paljonkin, mutta valitsenpa tähän yhden suomalaisten kliinikkojen arkea ehkä yleisestikin koskettavana teeman ja symposiumin otsikolla ”Symptom validity tests in neuropsychology: No excuse for not using them”.
Muistatte ehkä jokin aika sitten yhdistyksen välityksellä Hollannista tulleeseen kyselytutkimukseen, jossa selvitettiin neuropsykologien käsityksiä tutkittavien mahdollisesta alisuoriutuvuudesta, oireiden korostamisesta ja niiden arviointiin käytetyistä menetelmistä. Maastrichilaisen Brechje Dandachi-Fitzgeraldin ja työryhmän tutkimukseen osallistui 515 neuropsykologia kuudesta Euroopan maasta (Saksa, Italia, Tanska, Norja, Hollanti ja Suomi). Valtaosalla vastaajista oli jossakin määrin oirevaliditeettiin liittyvää tietämystä, mutta merkittävä vähemmistö luotti edelleen pelkästään kliiniseen intuitioon validiteetin arvioinnissa. Maiden välillä oli suuria eroja siinä, kuinka yleisesti erilaiset objektiivisemmat oirevaliditeetin mittarit olivat käytössä. Ei välttämättä tule suurena yllätyksenä, että Suomi jäi tässä suhteessa viimeiselle sijalle. Meillä lienee perinteisesti käytössä kliininen tuntuma ja vain poikkeuksellisen epäilyttävissä tapauksissa jokin muu menetelmä esim. Rey 15-Item Memory Test.
Symposiumissa esiteltyjen tutkimustulosten johtopäätökset korostivat, kuinka tärkeätä oireiden validiteetin arviointi on – ei vain oikeudellisissa kysymyksenasetteluissa vaan myös kaikissa tavanomaisissa kliinisissä, esim. diagnostisissa tutkimuksissa. Alisuoriutumista tai oireiden simulointia esiintyy erityisesti tilanteissa, joissa tutkimustuloksiin liittyy tutkittavan kannalta sekundaarista hyötyä (esim. vakuutuskorvaus-, etuus- ja oikeudelliset asiat). Toisaalta oireiden korostamista voi esiintyä myös vähemmän tietoisena ilmiönä. Jos kliinikko luottaa liian helposti tutkittavan yrittävän parhaansa, merkittävä osa jopa suoranaisesta simulaatiosta jää tunnistamatta. Teeskennellyillä oireilla on lisäksi taipumusta muuttua todeksi kuten hollantilaisten tutkimukset viittaavat (http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/22928617).
Erityisiä oirevaliditeetin arviointimenetelmiä on saatavilla useita, joista symposiumissa esiteltiin mm. Structured Inventory of Malignering Symptoms (SIMS, http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/9213290) ja Amsterdam Short-Term Memory Test (http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/9071640). Lisäksi voidaan käyttää persoonallisuusasteikkoja (esim. MMPI osaskaalat) sekä neuropsykologisiin testeihin sisäänrakennettuja validiteettimittareita. Kirjallisuutta on runsaasti ja Lezakistakin löytyy melko hyvä koonti aiheesta. Koska malignering on monitahoinen ilmiö, ei pitäisi luottaa yhteen menetelmään, vaan mieluiten käyttää vähintään kahta. Ajan rajallisuus ei riitä perusteluksi olla arvioimatta oirevaliditeettia. Pitäisikö siis ryhtyä suomentamaan ja ottamaan käyttöön uusia menetelmiä meilläkin…?
Seuraavan kerran FESN kokoontuu Tampereella syksyllä 2015 toivottavasti vähintään yhtä suurella menestyksellä.
Hanna Jokinen-Salmela
Hyks, Neurologian klinikka
Helsinki