Jussi Valtonen:
Neuropsykologi pohtii sielua ja tiedettä kirkkoisä Augustinuksen innoittamana FESN 2019 -konferenssissa Milanossa.
Yksi kristinuskon historian kuuluisimmista kääntymisistä tapahtui Milanossa, nykyisen Pyhän sydämen katolisen yliopiston kampusalueella. Taidehistorian professori Cecilia De Carli Sciume ja lehtori Grazia Massone pitävät todennäköisenä, että Aurelius Augustinus olisi puhjennut 300-luvulla kyyneliin juuri Pyhän Katariinan puutarhassa, Pyhän Ambrosiuksen basilikan lähituntumassa, nykyisen Universitá Catollica del Sacro Cuore -yliopiston pihapiirissä, kun hän kuuli lapsenkaltaisen äänen kehottavan häntä tarttumaan Raamattuun ja lukemaan.
”Sanojen mukana virtasi sydämeeni valo ja varmuus, ja kaikki synkät epäilykset haihtuivat”, Pyhä Augustinus kuvaa kääntymystään Tunnustuksissa, omaelämäkerrallisen kirjallisuuden klassikossa vuodelta 387. Kuuluisa tolle, lege -hetki viikunapuun alla, jonka seurauksena Augustinuksesta tuli lännen kirkon tärkein kirkkoisä ja kristinuskon varhaisajan merkittävin filosofi, sijoittui siis ehkä samaan pihapiiriin, jonne eurooppalaiset neuropsykologit kokoontuivat tihkusateisena viikonloppuna syyskuussa 1600 vuotta myöhemmin.
Ainakin Yhdysvalloista palanneelle keskiaikainen Pyhän sydämen katolinen yliopisto oli täydellinen eurooppalainen konferenssipaikka: kaunis ja epäkäytännöllinen, ristiriitainen, suurenmoinen.
Keskiaikainen ympäristö aiheutti paitsi omat käytännön haasteensa (eikö täällä todella ole enempää vessoja?), se asetti konferenssin sisällöt myös kiinnostavaan historialliseen ja filosofiseen valoon. Keynote-puhujat esiintyivät Aula Magna -salissa, jossa aukeaa koko seinän peittävä, kattoon saakka ulottuva fresko, joka kuvaa Kaanaan häitä. Sali on rakennettu vuonna 1497 ruokailutilaksi, jossa sistersiläismunkit, aikansa oppineet ja totuuden etsijät, söivät hiljaisuudessa ja palvelivat vuoroin toisiaan. Freskon on maalannut Callisto Piazza 1500-luvulla. Aiheen ajateltiin sopivan munkkien ruokailutilaan.
Vaikka luulen että Federation of the European Societies of Neuropsychology -yhdistyksen tieteellinen järjestelytoimikunta ei valinnut tilaa siksi, että näin Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko saatiin fMRI- ja PET-aktivaatiokuvioita esittelevien PowerPointien taustalakanaksi, minusta yhdistelmä oli nerokas – aivan kuten krusifiksit himmeästi valaistussa kryptassakin, jossa osa esityksistä pidettiin. Piilossa näennäisesti puhtaan tieteellisen ajattelumme alla vaikuttaa joka tapauksessa massiivisten kerrostumien vuori kaikenkarvaista ainesta behaviorismista ja Descartesista uskonnollisiin rituaaleihin ja myytteihin. Vaarallista minusta on peitellä niitä näkymättömiin.
Mutta Aula Magna -salin keskiaikaisten kattomaalausten ympyränmuotoisten reliefien eli tondojen, Pyhän Ambrosiuksen tunnusten, eläinvartaloisten ihmishahmojen ja kryptan krusifiksien alla meidän pyhät rituaalimme, tärkeät Power Pointimme ja loputtomat tutkimusprojektimme näyttivät äkkiä huomiota herättävän teknokraattisilta. Huomasin usein miettiväni asioita, joille olisi vaikea löytää sijaa neuropsykologikonferenssin virallisesta ohjelmasta. (Mutta jotta lukija voi nukkua yönsä kieriskelemättä epätietoisena siitä, mistä FESN 2019 -konferenssissa esitelmöitiin, luettelen lopuksi myös puhujia ja esitelmien sisältöjä.)
Kun kuunteli esitelmiä hippokampuksista, neglecteistä ja Parkinson-potilaista benediktiläismunkkien 700-luvulla rakentamassa ja sistersiläisten 1400-luvulla laajentamassa luostarissa 300-luvulla vihityn basilikan naapurissa, (kerettiläiselle) neuropsykologille tuli mieleen ihmetellä, kuinka olemme päätyneet keskittymään juuri siihen suikaleeseen ihmismielestä, josta tällaisissa konferensseissa puhutaan. Mihin olemme laittaneet ne sielun muut ulottuvuudet, joita ihminen on pohtinut tuhansia vuosia?
Ne on jätetty muiden vastuulle, varmaankin, mietimme niitä ehkä työajan ulkopuolella, kun emme saa yöllä unta tai kun vanhempamme ovat kuolemassa; kenties ajattelemme että ne voi sivuuttaa, ainakin toistaiseksi, meidän osaltamme. Mutta: mistä me tiedämme että kannatti valita juuri nämä kysymykset eikä jotkin toiset? (Ja: olisiko ilmakehässä nyt yli 400 ppm hiilidioksidia, jos emme olisi niin tottuneita ajattelemaan aina vain pientä kontekstistaan irrotettua viipaletta asioista, kaikista asioista?)
Jonkinlainen varmuuden valo tuntuu ohjaavan myös neuropsykologeja, vakaumus siitä, että juuri nämä asiat, näin käsitteellistettyinä, ovat kaikkein arvokkaimpia ja tarpeellisimpia; juuri näitä testituloksia kannattaa vertailla, näitä kortikaalisia vokseleita esitellä, näihin kysymyksiin keskittyä.
Epäilemättä arvelemme niiden johtavan oikeaan suuntaan.
Munkit taas ajattelivat, että oikeaan suuntaan johtavat köyhyys, naimattomuus ja kuuliaisuus. Siksi ne olivat luostarielämän ohjenuorat. Universitá Catollica -yliopiston perustajalle, rikkaaseen milanolaiseen sukuun syntyneelle Edoardo Gemellille uuden katolisen yliopiston perustava arvo oli köyhyys, jota hän piti Vapautena ja jonka hän kirjoitti isolla alkukirjaimella. (Keskittyneesti ja huolellisesti tehty työ rinnastettiin luostariyhteisössä rukoukseen. Siitäkö näkökulmasta 1400-luvun munkki yrittäisi ymmärtää boksplottiensa ääreen käpertyneitä aivokuvantajia ja kliinisiä neuropsykologeja, jotka ovat nyt valloittaneet heidän ruokasalinsa?)
Saatoin hyvin olla FESN 2019 -konferenssissa ainoa, joka mietti Milanossa kääntynyttä kirkkoisä Augustinusta. Mutta hänen tarkkanäköiset psykologiset havaintonsa omien tekemistensä motiiveista ovat edelleen hämmästyttävän samastuttavia ja kirkkaasti ja kauniisti kuvattuja. Ja itse asiassa Augustinus saattaisi puolestaan arvostaa meidän kokeellisia menetelmiämme. Hän nimittäin pohtii Tunnustuksissaan myös muistin toimintaa ja törmää samalla introspektion rajoihin. ”Sieluni on liian ahdas itseänsä käsittämään”, Augustinus kirjoittaa. Tästä on kognitiiviseen neuropsykologiaan enää lyhyt askel.
Heräisikö siis kirkkoisä Augustinuksen, aikansa johtavan älykön uteliaisuus, jos hänelle selittäisi viikunapuun alla Pyhän Katariinan puutarhassa, että Lisa Cipolotti puhui potilaansa VC:n amnesiasta siksi, että häiriötä on vaikea selittää nykymalleilla hippokampuksen roolista muistitoiminnoissa? Että tapaus on ongelmallinen Larry Squiren ja kollegojen mallille, jonka mukaan hippokampusta tarvitaan uusien deklaratiivisten muistojen tallentamiseen, minkä jälkeen muistot tallennetaan pysyvämmin muualle (ehkä neokorteksiin)? (Jos Squiren malli on oikeassa, on epäselvää, miksi VC ei kyennyt muistamaan juuri mitään myöskään ajalta ennen hippokampuksen vaurioitumista.)
Vai kiinnittäisikö retoriikan professorina Milanossa työskennellyt Augustinus huomiota tekniseen kieleemme, sen keinoihin vedota ja vakuutella? Ajattelemme itseämme totuuden etsijöinä, mutta kysyisikö Augustinus, omat syntinsä ja elämänsä intiimeimmät yksityisasiat 1600 vuotta ennen Facebookia julkisesti kaikkien näkyville postannut overshareaaja, missä määrin rituaalejamme, aivovokseleitamme, potilasryhmäkeskiarvojamme, yhdistyksiämme ja huolellisesti roolitettuja esiintymisiämme saattavat ohjata muutkin motiivit kuin pyyteetön totuuden etsintä?
Omien mielenliikkeittensä ja syntisten halujensa tottuneena erittelijänä Augustinus ei välttämättä suoralta kädeltä uskoisi, kun kirkkain silmin väittäisimme, että meitä kiinnostaa vain tiede ja totuus.
”On sitten vielä toisenkinlaisia kiusauksia, paljon vaarallisempia”, Augustinus kirjoittaa Tunnustusten Kymmenennessä kirjassa, luvussa 35. ”Sillä paitsi lihan halua, … on sielussa eräs toinenkin samoihin ruumiin aisteihin pohjautuva halu, joka tosin ei tahdo tavoitella nautintoa lihassa, mutta tahtoo kylläkin lihan välityksellä tyydyttää kärkästä uteliaisuutta, nimittäin tiedon ja tieteen vaippaan pukeutunutta tyhjää pyrkimystä.”
En usko että Augustinuksen tarkoituksena on vähätellä tietoa tai tiedettä: niiden sijaan hän puhuu niiden vaippaan pukeutuneesta tyhjästä pyrkimyksestä.
Tiedon vaippaan pukeutuneista pyrkimyksistä puheen ollen: vaikka keskustelu replikaatiokriisistä on viimein rantautumassa myös kognitiiviseen neurotieteeseen, aihe loisti Milanossa poissaolollaan. Augustinus koki omassa elämässään, miltä tuntuu kun varmat akateemiset totuudet alkavat murentua. Augustinus pettyi aikansa asiapenttitieteisiin, koska ne eivät onnistuneet vastaamaan hänen syvimpiin kysymyksiinsä, vaikka ensin siltä näytti.
Nyökkäisikö Augustinus, jos hänelle esittelisi Cortexissa vastikään julkaistun replikaatio-ongelmia ja julkaisusarjojen vaikuttimia käsittelevän artikkelisarjan? Tieteellisiä lehtiä selvästi ohjaavat totuuden ohella muutkin vaikuttimet. Se ei olisi Augustinukselle yllätys: yksi hänen havainnoistaan oli, että valta-asemiin pyrkiminen näyttää olevan yksi ihmisen luontaisista ominaisuuksista.
Augustinuksesta, manikealaisuuteen ja filosofiaan pettyneestä uusplatonistista olisi ehkä kiinnostavaa, että osa maailman menestyneimmistä neuropsykologeista pitää toisten, yhtä arvostettujen ja asioistaan vakuuttuneiden, menetelmiä lähtökohtaisesti väärinä. (Myös edelliset perustavat riitamme tutkimusmenetelmiemme oletuksista taitavat nekin olla yhä edelleen ratkaisematta, kiista joka alkoi jo kauan ennen replikaatiokriisiä, ks., esim.: Caramazza, 1984, Brain and Language, 21: 9-20, http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.454.2435&rep=rep1&type=pdf .)
Valo ja varmuus, virtaavatko ne yhä sydämessämme, vaikka tuloksemme eivät ole toistuneet eikä markkinoiden näkymätön käsi ole pelastanut planeettaa kiihtyvältä lämpenemiseltä kuten piti?
Mistä tietää, että pyrkimys on tyhjä?
Mistä tietää, mikä johtaa oikeaan suuntaan?
Mitkä valo ja varmuus meitä ohjaavat, ja kuinka kauan tähän suuntaan?
”Suuri ihme kohtaa minut tässä, hämmästys valtaa minut”, Augustinus kirjoittaa Tunnustusten 10. kirjan 8. luvussa. ”Ihmiset kulkevat ihailemassa korkeita vuoria, meren mahtavia aaltoja, vuolaita virtoja, avaria ulapoita. He tutkivat tähtien ratoja, mutta he jättävät itsensä tutkimatta ja ihmettelemättä.”
Näkymä Aula Magna -salin penkistä on edelleen sama, jota sistersiläismunkit katselivat viisisataa vuotta sitten syödessään: veden muuttuminen viiniksi, Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen. Fresko näkyy seinällä valkokankaan takana, jolta Sonja Kotzin Parkinson-potilaiden tulokset ja Lionel Naccachen resting state PET -kuviot FESN 2019 -konferenssin aikana hehkuivat, CMS-hermoverkkoja kuvaavat abstraktiot keskiarvoistetuissa laskennallisissa aivoissa.
Valkokangas peitti jättimäisestä freskosta vain osan alhaalta, joten sitä saattoi katsella esitelmien aikana, jos katsoi ylös, puhujan ja luentokalvojen ohi. Salin valaistus oli tosin sikäli himmeä että yksityiskohtia oli vaikea erottaa esitelmien aikana, kun aivokuvat loimottivat Power Pointeilta.
Ihmeellisintä Kaanaan häiden ihmeteossa ei Augustinuksen mukaan ole se, että vesi muuttui viiniksi. Ihmeellisempää on Augustinuksen mukaan se, että taivaalta sataa jatkuvasti vettä, ja että se muuttuu säännöllisesti viiniksi, aivan arkisesti.
Jos ajattelee koko maailmaa, Augustinus kirjoittaa, sen yksityiskohtia, säännönmukaisuuksia ja hallintaa, ketä se ei ällistytä ja häikäise?
Jussi Valtonen
Liitteenä konferenssiesitysten luettelo, jonka lukija on kiihkeästi odottanut voivansa jättää lukematta. Luetteloa ei valitettavasti ole organisoitu kronologisesti eikä jokaista ruokailua ja kahvitaukoa kuvailtu. Kuvaus ei myöskään ole kattava: FESN 2019:ssa esiteltiin muun muassa huomattava määrä kuvia aivojen anatomisista osista, kuvailtiin pikkuaivomutismia vahvalla aksentilla, kaavailtiin non-invasiivisen aivostimulaation muotoja ja naposteltiin katetussa teltassa sisäpihalla suolapaloja, joita ei ollut hyväksytetty vegaanien eikä keliaakikoiden yhdistysten federaatiolla. Kaikkia näitä osuuksia ei kuvailla, mitä pahoittelen.
Toivon että puutteistaan huolimatta teksti tarjoaa silti ”kattavan tietopaketin FESN 2019 -konferenssin annista kiinnostuneelle lukijalle”.Syksy on epäilemättä myös hujahtanut yhdessä hujauksessa ja kevät jo lähtenyt käyntiin täydellä tohinalla yhdistyksen toiminnassa.
Huhut kognitiivisen neuropsykologian kuolemasta
Minulle, joka varsinkin aiemmassa elämässäni pohdin, minkähän vuoksi kognitiivista neuropsykologiaa on tehty Suomessa niin vähän, FESN 2019 oli muistutus siitä, kuinka aktiivinen perinne erityisesti Italiassa ja Isossa-Britanniassa on yksittäisten aivovauriopotilaiden tutkimukselle. Lisa Cipolotti puhui perjantain amnesiasymposiumissa siitä, kuinka tärkeää potilastapausten tutkiminen on terveen kognition ymmärtämiselle. Tim Shallice, yksi kognitiivisen neuropsykologian brittiläisistä uranuurtajista, tosin valitteli samassa symposiumissa – säikäytettyään ensin yleisön kaatumalla noustessaan lavalle – sitä, kuinka pahasti tapaustutkimuksia hyödyntävä tutkimusote on jäänyt tiedeyhteisössä paitsioon.
Italialainen Michele Scandola esitteli toisaalta edellisenä iltapäivänä tilastoja, jotka tuntuivat viittaavan päinvastaiseen: Scandolan mukaan case study ja case report -otsikoitujen artikkeleiden määrä on 90-luvun alusta alkaen lisääntynyt. (Ehkä kyse on otsikoinnin muutoksesta? Olen mielestäni nähnyt laskelmia, joiden mukaan aivokuvantamistutkimusten räjähdysmäinen kasvu olisi tapahtunut ainakin osin neuropsykologisten tapaustutkimusten kustannuksella. Ehkä perustutkimukselliset, kokeelliset case study -tutkimukset ovat vähentyneet mutta lääketieteessä suositut retrospektiiviset case report -kuvaukset lisääntyneet?) Michele Scandolan torstai-iltana esittelemä bayesilainen lähestymistavasta yksittäistapausten tilastollisiin analyyseihin oli joka tapauksessa luontevaa jatkoa Crawfordin ja kollegojen työlle tapaustutkimusten menetelmien kehittämisessä.
Toispuoleisesta huomiotta jättämisestä
Neglect jos jokin sopi käsiteltäväksi Milanossa. Bisiach ja Luzzatti käyttivät Milanon valokuvauksellista Piazza del Duomo -aukiota elegantissa demonstraatiossaan potilas NV:n kanssa vuonna 1978 siitä, että toispuoleinen huomiotta jättäminen voi kohdistua havaintokentän ohella myös mielikuviin. Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin perjantain neglect-sessiossa Giuseppe Vallar, jonka mikrofoni katkoi turhauttavalla tavalla ja teki esityksen seuraamisesta tarpeettoman työlästä, esitti että toispuoleista huomiotta jättämistä olisi hyödyllisempää ajatella yhtenäisen syndrooman sijasta erilaisten häiriöiden kokoelmana, joka voi ilmetä lukemattomin tavoin ja rakentua osin toisistaan erillisten hermostollisten mekanismien varaan. Vallar puhui myös neglectille vastakkaisesta häiriöstä, hyperschematiasta, jossa esimerkiksi piirustukset saattavat laajeta toispuoleisesti, ja toisaalta kollegojensa kanssa kehittämästään prismakuntoutusmenetelmästä, jolla Vallar kertoi saaneensa lupaavia tuloksia.
Amnesioista
Lisa Cipolottin esitys keskittyi hippokampusvaurion kärsineeseen potilaaseen VC:hen, jolla oli poikkeuksellisen syvä ja ajan suhteen tasainen retrogradinen amnesia. VC ei muistanut käytännössä mitään elämästään ennen muistihäiriön alkamista.
Michael Kopelman kertoi amnestisesta potilaasta AB, joka oli ammatiltaan näyttelijä. Uusien semanttisten muistisisältöjen omaksumisessa potilaalle osoittautui olevan implisiittistä etua hänen aiemmin esittämistään näytelmäteksteistä, kun hän opetteli niitä uudelleen, vaikka hänen omaelämäkerrallinen muistinsa oli vakavasti vaurioitunut, eikä hän muistanut esittäneensä tekstejä aiemmin lainkaan.
Andrew Mayes kertoi potilaastaan YR, joka oli kärsinyt hippokampusleesion, jossa noin 50 prosenttia aivoturson tilavuudesta oli vaurioitunut. Vaurion seurauksena YR:n muisti oli vakavasti heikentynyt tehtävissä, joissa käytettiin vapaata palautusta, mutta hänen kykynsä arvioida esitettyjen ärsykkeiden tuttuutta oli valikoidusti säilynyt. Vertasin sitä mielessäni omaan potilaaseemme LSJ, jonka hippokampaalinen kudos oli tuhoutunut bilateraalisesti käytännössä täydellisesti ja joka ei onnistunut näissäkään tehtävissä.
Chris Moulin kertoi kiinnostavasta konfabulaatiopotilaasta AKP:sta, joka koki elämänsä jatkuvasti toistuvan kuin jatkuvassa deja vu -kokemuksessa. Potilas kertoi keksittyjä tarinoita arkikokemuksistaan selittääkseen, miksi esimerkiksi sama lintu hänen mielestään lauloi toistuvasti samassa puussa ja miksi sama autoilija ajoi joka päivä hänen ohitseen samassa kadunkulmassa. Samankaltaisista oireista kärsiviä potilaita on kuulemma kuvattu jo 1800-luvun lopulta lähtien, jolloin ranskalainen Arnaud kuvasi Louis-nimisen potilaansa harvinaisilta kuulostaneita ongelmia vuonna 1896. Moulin arveli Milanossa, että kummallisilta vaikuttavien konfabulaatioiden taustalla saattaisi olla terveen kognitiivisen järjestelmän metakognitiivinen mekanismi, jolla tuttuuden tunteelle etsitään selitystä. (Selitys jättänee tuleville neuropsykologeille onneksi vielä jonkin verran selitettävää.)
Ajallisten tapahtumien käsittelystä aivoissa
Sonja Kotz Maastrichtin yliopistosta kertoi lauantain keynotessaan tutkimustuloksistaan, joiden mukaan aivoissa näyttäisi dissosioituvan kaksi erityyppistä ajallisten rytmien tai sekvenssien prosessoinnista vastaavaa mekanismia. Toinen niistä näyttäisi perustuvan enemmän pikkuaivojen, toinen basaaliganglioiden toimintaan.
Monet hänen tutkimustuloksistaan perustuivat Parkinsonin häiriöstä kärsivien potilaiden motorisiin ongelmiin. Kotzin tulosten mukaan rytmien havaitsemisen tarkkuudella voidaan usein ennustaa suoritustasoa monenlaisissa motorisissa tehtävissä, mikä hänen mukaansa viittaa siihen, että rytmien havaitsemista ja tuottamista saattaisi kognitiivisessa järjestelmässä säädellä keskuskomponentti, joka puolestaan olisi monilla Parkinson-potilailla vaurioitunut.
Tietoisuus ja ei-tietoiset tilat
Toisin kuin Pyhä Augustinus ja hänen oppi-isänsä Milanon piispa Ambrosius, neuropsykologit eivät Milanossa juuri filosofisia tai teologisia kysymyksiä käsitelleet, ellei Lionel Naccachen esitystä tietoisista ja ei-tietoisista tiloista lasketa.
”Mikä on minimaalista minimal conscious state -tilassa?” Naccache kysyi ranskalaisella aksentillaan perjantain keynotessaan. ”Sekö, mitä tiedämme tietoisuudesta?”
Yksi Naccachen pointeista oli, jos ymmärsin häntä oikein, että saatavilla olevat menetelmät MCS-tilojen tutkimiseen ovat osin puutteellisia. Hän suositteli niihin ei-kielellisiä menetelmiä kuten niitä, joita Michael Gazzaniga ja Joseph LeDoux käyttivät aivohalkiopotilailla ja niitä, joilla blindsight-ilmiötä on tutkittu muilla kädellisillä. Käyttäytymisen tason menetelmien lisäksi hänen mielestään yksi mahdollinen työkalu olisivat toiminnalliset aivokuvantamismenetelmät.
Kuinkahan pian? huomasin pohtivani. Yllättävän moni kysymys tuntuu olevan uskon asia, niin teologiassa, filosofiassa kuin neuropsykologiassakin. Tämä huomio ei Aurelius Augustinusta hämmästyttäisi.