Osallistuin maailman neuropsykologisten yhdistysten kattojärjestön INS:n (International Neuropsychological Society) Culture&Connectivity-kongressiin New Yorkissa 14.–17. helmikuuta 2024 (https://the-ins.org/meetings/new-york-2024/). Oma ammatillinen mielenkiinto kongressiin rakentui pääosin kahden teeman varaan. Ensinnäkin, jopa meillä Pohjolan perukoilla monikulttuurisuus ja -kielisyys on entistä vahvemmin läsnä neuropsykologin työssä, etenkin pääkaupunkiseudulla. Neuropsykologilta tämä edellyttää uusien asioiden omaksumista ja ymmärrystä siitä, miten erilaiset taustatekijät vaikuttavat työmme sisältöön. Toiseksi, ennakkotiedoissa kongressin yhden symposiumin teemana oli “Neuropsychology in the Future (remote/digital evals/tx, VR, AI, gamification)”. Uusien menetelmiin innokkaasti suhtautuvana päädyin siis varailemaan ilmastoahdistustani kasvattavia lentolippuja New Yorkiin, vaikka INS:n pääkongressi järjestetään tänä vuonna Portugalissa, siis selvästi lähempänä Suomea. Mutta oliko reissu vaivan väärti?
Ensimmäinen pettymys koitti valitettavasti jo ennen kongressia, sillä syksyn ennakkotiedoista poiketen “tulevaisuuden neuropsykologiaan” keskittyvää symposiumia ei enää löytynyt edeltävällä viikolla ilmoitetusta kongressiohjelmasta. Tämä toki harmitti, sillä oma kynnys rapakon taakse lähtemisestä oli ylittynyt erityisesti tämän osuuden vuoksi. Nelipäiväisestä kongressista ei toki ohjelmaa silti puuttunut, ja myös tulevaisuudesta mukaan mahtui pieni pala.
Ensimmäisenä osallistuin “Future of Neuropsychological Assessment” -työpajaan, joka jossain määrin paikkasi perutun symposiumin täyttämää aukkoa sekä kongressiaikataulussa että sydämessäni. Työpajassa prof. Lisa Cipolotti kävi ansiokkaasti läpi perinteisten neuropsykologisten testausmenetelmien historiaa, mutta varsinaisesti nykyhetkeen (ja osin tulevaan) päästiin katsomaan prof. Sarah MacPhersonin osuudessa. Muun ansiokkaan tutkimustoiminnan lisäksi MacPhersonin (ks. https://www.ed.ac.uk/profile/sarah-e-macpherson ja julkaisut) tutkimusryhmä Edinburghin yliopistossa on kunnostautunut myös virtuaalitodellisuuspohjaisten menetelmien kehittämisessä. Itselleni ryhmän julkaisut aiheen tiimoilta olivat entuudestaan tuttuja, mutta oli ehdottomasti antoisaa päästä kuulemaan aiheesta päätutkijan itsensä esittämänä sekä keskustelemaan työpajan Q&A-osiossa. Laajemmalti ottaen MacPherson kävi mielenkiintoisella tavalla läpi digitaalisten testiversioiden mahdollisia hyötyjä ja haittoja, etäarviointia ja uudentyyppisten analyysimenetelmien soveltamista perinteisiin tehtäviin, kuten sanafluenssi – kehottaisinkin asiasta kiinnostuneita seuraamaan ryhmän julkaisuja myös jatkossa. Vaikka oma ammatillinen toimintaympäristöni ei juuri aiheutakaan painetta etäarvioinnin harkitsemiseen, oli havainnollistavaa tarkastella asiaa kansainvälisessä kontekstissa: Joissakin maissa etäisyys lähimpään neuropsykologiin voi olla satoja tai tuhatkin kilometriä, mikä vääjäämättä ajaa etsimään vaihtoehtoisia ratkaisuja neuropsykologisten tutkimusten toteuttamiseen. Myös kongressin myöhemmissä esityksissä ansiokkaasti sivuttiin etäarviointia ja lähiarviointia vertailevaa tutkimusta. Uuden äärellä oltiin siis, vaikkakin ennakoitua pienemmissä määrin.
Toinen päämielenkiinnon kohteeni eli monikulttuurisuus ja -kielisyys oli kattavasti esillä kongressissa useissa eri esityksissä. Vaikka suoraa hyötyä omaan työhön neuropsykologina on hankala osoittaa, koin ehdottomasti sivistäväksi kuulla, miten neuropsykologit toimivat maissa, joissa jo kotiympäristössä monikielisyys on ennemminkin vahva sääntö eikä poikkeus ja joissa ei välttämättä ole laisinkaan käytössä omalle kielelle kerättyä normatiivista aineistoa. Havainnot saivat arvostamaan omaa suomalaista neuropsykologian alan perintöämme ja myös muistuttivat siitä, että maailma ympärillämme muuttuu jatkuvasti, mikä edellyttää myös neuropsykologilta ammatillista kasvua ja kehittymistä kaikissa työuran vaiheissa. Ehdottoman kannustavaa oli samalla kuulla esimerkkejä siitä, miten kekseliäästi neuropsykologit voivat kuitenkin toimia ja tehdä työnsä tilanteissa, missä testimenetelmät ovat puutteellisia. Työ ydin kuitenkin säilyy usein samana tilanteesta toiseen, ja samaan lopputulokseen voidaan päästä monia eri tapoja käyttäen.
Aina kongressiin lähtiessä yhtenä tavoitteenani on muissa maissa toimivien kollegoiden kohtaaminen, jonka suhteen itselläni tuntuu edelleen olevan koronapandemian synnyttämä, lievästi kroonistunut vajaustila. Vaikka tiedeyhteisö siirtyi häkellyttävän ketterästi etänä pidettäviin tapahtumiin vuonna 2020, on kasvatusten ja epämuodollisissa tilanteissa tapahtuvissa keskusteluissa paljon sellaista, mitä parhainkaan Zoom-esitys ei voi korvata. Tämän osalta kongressi oli ehdottomasti erittäin antoisa. Pääsin keskustelemaan useista teemoista, jotka olennaisella tavalla sivuavat omaa työtäni HUS lastenneurologialla. Näistä mainittakoon ADHD:n ja ahdistushäiriöiden yhteys ja taustalla vaikuttavat kulttuuriset tekijät, monikielinen arviointi, epilepsiakirurgiaan liittyvä neuropsykologinen seuranta sekä toimintopohjaiset (engl. function-led) toiminnanohjauksen arviointiin keskittyvät menetelmät. Matkan aikana pääsi tekemään tuttavuutta myös moniin kotimaisiin kollegoihin. Tuntuu hiukan paradoksaaliselta lentää yhdessä tuhansien kilometrien päähän tutustumaan kollegoihin, joiden työhuone sijaitsee muutaman kilometrin päästä omasta. Yhtä kaikki, jälleen kerran myös nämä keskustelut olivat erittäin antoisia ammatillisesti. Ja mikä pahinta, hauskaakin oli!
Kaiken koetun jälkeen lopputulemasti eittämättä jää se, että kannatti lähteä. Pelkkien luentojen perässä en näe mielekkääksi lennellä, koska etänä pidettävien kongressien ja yksittäisten luentojen valikoima on nykyisin erittäin kattava ja laadukas. Tästä esimerkkinä se, että toinen kongressin pääjärjestäjistä, T. Rune Nielsen, piti Suomen neuropsykologisen yhdistyksen viime marraskuussa järjestämässä ilmaisessa webinaarissa melko lailla saman erinomaisen luennon kuin New Yorkissakin. Mutta osin satunnaisetkin kohtaamiset uusien ihmisten kanssa yhteisesti jaettujen ammatillisten teemojen parissa tarjoavat paljon sellaista, jota parhaillakaan viime vuosina kotisohvalta koetuilla etäkongresseilla ei ole ollut tarjota. Lämmin kiitos siitä ihanille kanssaihmisille sekä rahoituksesta vastanneille tahoille (Suomen neuropsykologinen yhdistys, Instrumentariumin tiedesäätiö).
Kongressiohjelma on luettavissa täältä:
https://the-ins.org/meetings/new-york-2024/program-book/
Erik Seesjärvi
neuropsykologian erikoispsykologi, PsT
HUS lastenneurologia