Osallistuin luku- ja kirjoitustaitoon keskittyvään Scientific Studies of Reading -konferenssiin, jota on jo yli
kolmenkymmenen vuoden ajan järjestänyt samanniminen yhdistys (Society for Scientific Studies of
Reading). Tällä kertaa tapaaminen oli Kööpenhaminassa 10.-13.7.2024, ja koska konferenssi oli kohtuullisen lähellä ja kaupunki miellyttävä matkakohde, kesäloman keskeyttäminen tuntui melkein lomalta. Olen osallistunut samaan kongressiin muutaman kerran aikaisemminkin, ja osasin jo odottaa rentoa tunnelmaa, mutta tiukkaa asiaa. Sitä sain tänäkin vuonna. Kongressista erityisen tekee se, että paikalla on maailman johtavat lukitutkijat, mutta nuoremmilla tutkijoilla on yhtä hyvä mahdollisuus päästä esille ja keskustella kokeneempien tutkijoiden kanssa. Tätä pidän myös omalta osaltani kongressin rikkaimpana antina. Monissa kongresseissa posteriesityksille ei anneta yhtä suurta painoarvoa kuin tässä tapaamisessa: sekä alan gurut että tutkimusuraansa aloittavat opiskelijat pitävät posteriesityksiä ja myös kiertävät niitä katsomassa ja kommentoimassa. Postereita olikin yli kaksi sataa, minun esitykseni yksi niistä. Myös suullisten esitysten sessioita oli kuusi rinnakkain, useita kunakin päivänä. Ohjelmassa runsaudenpula olikin ehkä suurin ongelma. Etukäteen kymmentuntiset päivät tuntuivat hengästyttäviltä, mutta yhdistyksen presidentin puheesta ymmärsin, että ne olivat varsin maltillisia yhdistyksen alkuaikoihin nähden, jolloin kongressi oli alkanut aamuseitsemältä ja jatkunut esitysten jälkeen iltayhdeksästä puolille öin keskusteluilla, teemalla ”vital issues”. Vaikka enää elintärkeät kysymykset eivät enää vaatineet yöunien uhraamista keskusteluille, puhuttavaa ja tutkittavaa riittää edelleen. Millaiset teemat ovat tällä hetkellä pinnalla lukutaidon tutkimuksessa? Koostan seuraavaan muutamia näkökulmia.
Dysleksian määritelmä – mitä lukivaikeudesta pitäisi ajatella? Tällä hetkellä vanha, tautiluokituksista tuttu diskrepanssimääritelmä tuntui olevan jo aikana elänyt. Älykkyydellä ei nykytietämyksen valossa ole
lukivaikeuden määritelmän kanssa enää juuri tekemistä. Määritteleminen ei kuitenkaan vieläkään ole kovin yksinkertaista. Jos dysleksia on erillinen oiretila, sillä pitäisi olla oma, erillinen määritelmä, etiologia (geenit, aivorakenteet), kulku, ennuste sekä optimaalinen tulos. Jos taas se ei ole muista oppimisvaikeuksista erillinen, edellä kuvatut piirteet ovat jaettuja tai sekoittuvat muiden oireiden kanssa. Geeni- ja aivotutkimukset ovat päätyneet jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Esimerkiksi ne geenit, jotka on liitetty dysleksiaan, löytyvät myös alkeellisemmilta eliöiltä ja ne aivoalueet, jotka vastaavat lukemisesta, vastaavat myös monista muista kielellisistä toiminnoista. Dysleksian taustalla olevat vaikeudet ovat myös osin heterogeenisiä, eikä mikään yksittäinen tekijä selitä kaikkia lukivaikeuksia. Näihin taustavaikeuksiin keskittyvä kuntoutus ei myöskään näytä riittävän lukivaikeuksien voittamiseen. Entä voitaisiinko dysleksia määritellä puhtaasti heikon lukutaidon perusteella? Toki, heikko lukutaitohan on dysleksian selkein merkki. Ongelmana määritelmässä on kuitenkin se, että dysleksian tunnistaminen voi viivästyä, kun täytyy ensin odottaa, että lukeminen jää muista jälkeen. Se jättää myös huomiotta ne lapset, jotka ovat kompensoineet heikkoa lukutaitoaan muilla vahvuuksillaan ja kovalla työllä, eivätkä jää kiinni lukutaidosta, vaan dysleksian muista seurannaisvaikutuksista, kuten heikosta vieraan kielen oppimisesta. Entä voisiko dysleksian määritellä sen perusteella, ketkä höytyvät saamastaan tuesta ja ketkä eivät? Dynaaminen arviointi tuntui olevan pinnalla monessa esityksessä, ja näkökulma tuntuu kokeilemisen arvoiselta. Avoimiksi kysymyksiksi kuitenkin jäivät se, millaista tukea kenellekin pitäisi antaa ja millainen edistyminen nähdään riittävänä ja mikä taas on niin heikkoa tuesta hyötymistä, että dysleksian määritelmä sen perusteella täyttyisi. Edistymistä tai sen puutetta saattavat näiden lisäksi selittää myös muut, interventiomenetelmästä tai lukutaidosta riippumattomat syyt. Tutkittavaa riittänee siis tulevillekin vuosille.
Loppukaneetiksi opitusta jätän yleisemmin taitojen oppimiseen sopivan lainauksen: ”Paras keino määritellä, miten lapset oppivat, on seurata heitä tarkasti silloin, kun he oppivat.”
Lämmin kiitos kanssamatkustajille, uusille ja jo aiemmin tavatuille tuttaville antoisista keskusteluista, jotka erottavat läsnäolon etäkonferensseista ja saavat ajatukset taas rikastumaan ja uusille urille. Kiitokset myös matkan rahoittaneille tahoille: Niilo Mäki Instituutti, psykologien yhteistyöjärjestö PYRY sekä Suomen neuropsykologinen yhdistys.
Konferenssin ohjelma löytyy osoitteesta https://www.triplesr.org/sssr-thirty-first-annual-conference
Riikka Heikkilä
neuropsykologian erikoispsykologi, PsT
Niilo Mäki Instituutti